Varsakuume

Näin puolitoista – melkein kaksi – vuotta myöhemmin kuin viimeisin kirjoitus, voi hyvin todeta, kuinka tässä oikein kävi; Potilaasta ei tullut bloggaria, mutta varsa tuli maailmaan! Ja se oli se pääasia.

Kirjoittaminen tänne jäi kesällä 2019 kaiken muun elämän jalkoihin. Rusinan kanssa tuli haasteita käsittelyssä (olinko liian kiireinen, oliko kantavalla tammalla hormoonit herkillä tai sitten jotain muuta) ja sen kanssa pärjäsi kyllä kotona, mutta esimerkiksi traileriin ja ratsastustunnille en sitä saanut. Talon kuisti- ja julkisivuremontti vei kaiken vapaa-ajan. Jälkikasvukin kaipasi huomiota. Ja palkkatöissäkin oli syytä käydä, että sai harrastuksiinsa ”käyttörahaa”. Ja niin se kirjoittaminen sitten jäi.

Todettakoon tässä nyt kuitenkin, että Rusinan odotusaika meni todella hyvin. Näin jälkikäteen en muista oikeastaan mitään vastoinkäymisiä tuolta ajalta. Toki stressasin milloin mistäkin asiasta. H-hetken lähestyessä vuokrasin varsomishälyttimen, sovin hevosystävän kanssa, että hänelle voin synnytyksen käynnistyessä soittaa ja ”oma” eläinlääkärin kanssa, että hänelle voin soittaa, jos kaikki ei mene putkeen. Aika hyvin pystyi vahatipoista ja muista ulkoisista merkeistä päättelemään, koska hetki alkoi olla käsillä. Ja kun synnytys käynnistyi, niin varsomishälytin ei inahtanutkaan (koska hevonen ei hionnut lainkaan), mutta onneksi kissalla sattui (vaihteeksi) olemaan nälkä ja se herätti minut juuri, kun ponnistusvaihe alkoi. Synnytys meni nopeasti, varsa oli oikeassa asennossa ja reipas iso oripoika. Tissille löytäminen kesti muutaman ahdistavan pitkän tunnin, eivätkä jälkeiset irronneet aikataulun mukaan, mutta kaikista kohtuhuuhteluista, oksitoonipistoksista ja varsan vasta-ainetiputuksista selvittiin kuitenkin hengissä.

Viljo-ponille varsan syntyminen oli suuri järkytys normaaliin olotilaan ja niin meno oli ensimmäisen puolen vuoden aikana välillä aika jännittävää, kun reipas Reino-varsa ei pelännyt elämässään varmaan mitään muuta kuin Viljo-ponia, jota Rusina-lohikäärmeäiti puolestaan ei voinut sietää lähelläkään. Omat haasteensa toivat varsan jalkojen oikomisvuolut (kintut olivat kyllä aika hyvät, mutta varmisteltiin asiaa), ponin mekaaninen kaviokuume ja ikuisesti jatkuva julkisivuremontti.

Vuoden toinen kohokohta oli syksyllä, kun Hippos julkisti uusitun tammapalkkiojärjestelmänsä mukaiset palkittavat tammat. Rusina palkittiin yhtenä 20:stä ratsusuunnalle jalostusarvostellusta suomenhevostammasta rakennepisteidensä perusteella. Tästä olen kyllä ylpeä!

Valitettavasti Rusina kuitenkin loukkasi jalkansa marraskuussa 2020 varsan ollessa noin 7kk ikäinen. Takajalassa todettiin nuljuluun sisäpinnassa rengassiteen kiinnittymiskohdassa luuvaurio, johon oli alkanut muodostumaan luuliikaa. Ennuste on huono – tai sitä ei oikeastaan ole. Lääkäriä lainatakseni ”Joko se paranee tai sitten ei”. Jos ei parane, niin sitten luonnollisesti vaihtoehtoja eläimellä, joka on luotu liikkumaan, on vain yksi. Diagnoosi tarkoitti Rusinalle karsinalepoon siirtymistä vuoden 2021 alussa, Reinolle ensin omaan karsinaan muuttamista vierotusajaksi ja sitten helmikuun puolivälissä muuttoa Tervakoskelle samanikäisen Einari-varsan kaveriksi. Ja näin Viljo-poni jäi hoitamaan alkuperäistä tehtäväänsä Rusinan seuraponina. Ja tässä tilanteessa edelleen ollaan; Rusinan jalkaa seurataan, Viljon hengailee mukana ja Reino opettelee omaa elämäänsä suuressa maailmassa.

Ai niin, tammikuussa 2020 maailmassa puhkesi Covid-19 pandemia. Sillä ei ollut tähän varsomisvuoteen mitään negatiivista vaikutusta, päinvastoin. Jos en olisi päässyt siirtymään maaliskuussa etätöihin, niin varmaan en olisi selvinnyt varsan syntymästä, kaikkien kolmen hevosen hoitamisesta, varsaprojektin aikana eskarilaiseksi ja ekaluokkalaiseksi kasvaneen jälkikasvun huomiontarpeesta, julkisivuremontista enkä mistään muustakaan. Kiitos luonto!

Ja yhden asian voin vielä todeta (jälleen kerran). Huoleton on hevoseton nainen. Jos kesällä 2021 joudun Rusinasta luopumaan, niin onneksi sentään teetin tämän varsan. Mihin sitä muuten ihminen käyttäisi kaiken rahansa ja aikansa ja mitä murehtisi.

Lentämäki-Reinosta yritän joskus vielä kirjoittaa tänne.

Siinä se nyt sitten on. Varsanalku. En huomannut edes kysyä kuinka pieni se nyt mahtaa 16vrk ikäisenä olla. Pienen pieni kuitenkin.

Hevosen keskimääräinen kantoaika on 340vrk. Ja vaihteluväli 320-360vrk. Orivarsojen kantoaika on keskimäärin 6vrk enemmän kuin tammavarsojen (ihmeellistä – mistä mahtaa tuokin johtua?). Tämä tarkoittaa siis sitä, että jos kaikki menisi niin kuin pitää, niin Rusinalle voisi syntyä varsa noin huhtikuun 25pv 2020. Apua!

Vapun aatonaattona tehty ensimmäinen siemennys ei tuottanut toivottua tulosta. Aattona vielä tarkastettiin, että Rusina oli kyllä edellisen ultran jälkeen ovuloinut ja mietittiin että jos varsa olisi tamma, niin pitäisikö siitä tehdä Vappu tai jos se olisi ori, niin nimeäisikö sen Pojaksi (ennakoiden HPK:n silloin vielä käynnissä olleen finaalisarjan lopputulosta). Tilanne tarkastettiin 16 vrk ovulaation jälkeen eli 16.5. Ja päätettiin jatkaa toiselle kierrokselle.

Toinen siemennys tehtiin sitten 20.5. taas maanantai-iltana. Ainoa näkyvä tulos oli, että Rusinalla mystisesti turposi nivunen oikealta puolelta (itse asiassa näin kävi ekallakin kerralla) niin, että mietin falskaako sen vehje ja kaikki sisään truutattu neste valuu nivusiin, kasvaako sille pallit vai mitä tässä nyt tapahtuu – onko se vaikka siemennesteelle allerginen? Tiistaina todettiin että ovuloitu on, joten onneksi ei tarvi toistaa siemennystä ainakaan heti seuraavana päivänä. Nyt taas jännitetään. Seuraava tarkastus 6.6. En haluaisi miettiä montako kertaa vielä yritetään…

… ja Rusinan sulhanen on sitten valittu!

Kaikista pähkäilyistä, sukujen tutkimisesta ja neuvojen kysymisestä päädyin sitten siihen, että jos kaikista kokeneidenkaan kasvattajien varsoista ei tule huippuyksilöitä, niin turhaan mä asialla ihan tolkuttomasti pientä päätäni vaivaan. Joku lukuisista neuvoista oli, että valitsee vaan sellaisen oriin, mistä itse tykkää. Tai mikä hyvältä tuntuu. Ja niin on nyt sitten tehty.

Toki joitain asioita insinöörimäisesti olen tarkastanut – esimerkiksi sen, että yhdistelmän sukusiitosaste ei ole liian korkea. Se on Heilan mukaan 3,04%, kun Rusinan oma on 3,14%. Ori itsessään ei ole erisukuinen, mutta sen isä on. Isän ehkä olisin ensin valinnut, mutta ori ei ole enää käytettävissä siitokseen, joten pitää uskoa, että pojasta polvi paranee. Ja hyvin on kyllä menestynytkin! Koulumestaruushopea löytyy ansioluettelosta. Toki yhdelle tutulle sanoin, että en ole yhtään huonosti liikkuvaa hevosta tällä ratsastajalla ikinä alla nähnyt, että ratsastajan taidoillakin lienee jotakin merkitystä.

Ja toki ne jalostusarvostelun numerotkin katsoin; jalka-asennoista puolipistettä enemmän kuin Rusinalla eli 7,5 ja jalkojen terveydestä ja kavioista samat. Takajalkojen pihtisyydestä on molemmilla maininta, mikä tietysti on huono juttu, mutta sen kanssa täytyy nyt sitten toistaiseksi elää.

Joku sanoi, että luonne on tärkein. Ainakin ratsastajan kommentti orista oli, että ”Maailman kiltein ja helpoin”. Että tarkastettu on tämäkin, mutta voihan se vaikka olla, että ammatti-ihmisellä asiat ja hevoset vaikka on tällaista tavallista ”mutapeltosuokkiämmää” paremmin hanskassa.

Riskejäkin pitää joskus uskaltaa ottaa. Tällä kertaa se riski on siinä, että orilla ei vielä yhtään jälkeläistä ole. Että ei voi tietää mitä sieltä sitten tulee…

Saanko esitellä: Kulta-Ahon Kasimir!

Ja jos jotain haluaisin tästä yhdistelmästä tietää, niin sen, että mitä suomenhevosten sukuja tuntevat sanovat siitä, että tässä kerrataan Tottia. Sehän löytyy sekä Rusinan iii:nä sekä Kasimirin iei:nä.

Tänään iltapäivällä olisi sitten vuorossa katsaus oriehdokkaisiin Järvenpään Ainossa. Toki useat siellä esiintyvät orit on nähty jo aikaisemminkin, mutta esimerkiksi vuosi sitten ei ollut ihan konkreettinen valinta käsillä, joten ehkä tänään tulee katsottua niitä jotenkin eritavalla – tosissaan.

Ei sillä, että se asia siitä katsomalla hirveästi miksikään tulisi. Hienoltahan ne näyttävät kaikki ja sitä en osaa arvioida kuitenkaan, että liikkuuko joku jotenkin niin, että olisi erityisesti Rusinalle hyvä tai sitten jotenkin epäsopiva pari. Jalka-asentojakaan en osaa katsoa…

Useamman ammatti-ihmisenkin kanssa asiasta jutelleena mulle on vahvistumassa käsitys, että luonne on se tärkein. Sitä ei vaan varsinaisesti tuollaisessa showssa oikein nää, ellei sitten mene ”varikkoalueelle” tiirailemaan, etenkin kotiinlähtöä. Paitsi että luonnehan, tai varsinaisesti se, miltä se luonne näyttää, ei uskoakseni varsinaisesti periinny vaan siihen varmasti vaikuttaa se, kuinka hevonen on osattu kasvattaa ja opettaa ja kertoo siten enemmän käsittelijän taidoista ja luonteesta kun itse hevosen.

Kriteereitä voisivat sitten ehkäpä olla ainakin

• Luonne
• Rusinaa isompi koko
• Reipas eteenpäinpyrkimys
• Erisukuisuus plussaa
• Ei ehkä kuitenkaan mikään jo eniten käytetty ori
• Jalka-asennot (niistähän Rusinalla on huonoin arvosana)

Olen ajatellut alunperin tätä asiaa siitä näkökulmasta, että en voi valita Rusinalle sitä itseänsä huonompaa oria. Mutta parempia (noin niinkuin insinöörimäisesti jalostusarvostelun arvosanojen perusteella), ei montaa ole. Jossain Hevosurheilun jutussa (olikohan se jostain FWB-kasvattajasta tai hevosesta) sanottiin jostain tietystä tammasta, että se oli niin hieno, että sille saattoi valita minkä oriin vaan. Ehkä meidän Rusinakin on =)

Vili, Viljo, Viljami, Vilppu… Rakkaalla lapsella on monta nimeä =)

• 

• 

Potentiaalisella mamma-tammalla on seuraponinaan nyt 11-vuotiaaksi kääntyvä Shetlanninponi Viljo, virallisemmin Välimäen Papageno. Viljo tuli minulle reiluna vuotiaana, juuri ruunattuna kääpiönä 2009 marraskuussa yhdessä puoliveljensä reilun (mutta ei niin reilun vaan ihan uskomattoman egon omaavan) 2-vuotiaan Felixin kanssa. Se oli ensimmäisen hevoseni Kallen viimeinen talvi ja seuraavaksi talveksi pojat jäivätkin lohtuponeiksi sitten kaksitaan meille. Kevättalvella 2011 ostin Rusinan, ponien kasvattaja myi Felixin uuteen kotiin ja Viljo jäi Rusinan elinikäiseksi ystäväksi.

• 

• 

Viljo on pieni ja pirullinen – mutta aivan ihana. Sen emä kuoli synnytyksen jälkeen ja Viljo jäi orpovarsaksi. Siitä en muista kasvattajan kanssa puhuneeni, että löytyikö Viljolle aikanaan keinoemo vai ruokittiinko se pullosta koko imeväisikänsä. Joka tapauksessa se ei niinkään pidä ihmistä johtajanaan vaan lähinnä vertaisenaan eikä ole minulla todellakaan oppinut, että ihmisellä olisi joku oma tilansa. Ja se puree. Ei ilkeyttään vaan koska se haluaa leikkiä. Ja se sattuu.

Marraskussa 2011 Rusina ja Viljo olivat ajo-opetuksessa Hessi-tallilla Urjalassa ja Viljosta kehittyikin hyvä ajoponi. Toki myös ajaessa (koska tehdään sitä niin harvoin) sillä on omia ajatuksiaan esim. reitistä, mutta noin kuskin kokemattomuuteen ja harvoin tapahtuvaan ajamiseen nähden Viljo toimii kyllä erittäin hyvin kärryjen edessä. Sittemmin Viljo on toiminut myös talutusratsuna, mutta koska se ei ole ikinä saanut varsinaista ratsukoulutusta, niin epäilen mahtaako sillä ikinä lapsi voida itsenäisesti ratsastaa.

• 

• 

Viime syksynä Viljo oli eräänä muutama päivänä oudon ruokahaluton (mikä on POIKKEUKSELLISTA) ja verikokeissa kävikin ilmi, että sillä on massiivinen myrkytys ja eläinlääkärit olivat jo valmiina sen lopettamiseen. Koska Viljo oli kuitenkin kohtuu pirteä ja ruokakin oli alkanut pikkuhiljaa maistumaan (heinät maistuivat koko ajan) Viljosta otettiin muutaman viikon kuluttua uusituista verikokeista Hyvinkäällä myös maksabiobsia (koepala), jossa todettiin, että maksa toimii edelleen ja on alkanut poistamaan myrkkyä elimistöstä. Se mistä myrkytys johtui, on edelleen tänä päivä mysteeri, mutta oletettavaa on, että ruuassa on ollut jokin sattuma; hometta, myrkyllinen kasvi tai jotain muuta myrkyllistä. Lopputulemana kuitenkin poni on edelleen hengissä, mutta tapahtuma sai minut ajattelemaan myös sitä, että Rusinan varsa on tehtävä nyt. Koskaan ei tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu ja jos aina siirtää asioita eteenpäin, niin kohta on myöhäistä.

• 

• 

• 

• 

• 

Mutta JOS se varsa jonain päivänä syntyy, niin liiskaako sen ahne emä vai syökö sen pirullinen poni? Jää nähtäväksi. Tai ehkä ponista voi tulla senkin ystävä.

Varsakuume -blogin alkusysäyksenä on ollut kasvava tarve jakaa ajatuksia  oman suomenhevostamman mahdollisesta varsottamisesta. Ja kun ihan kaikilla asian tiimoilta päässä pyörivillä ajatuksilla ei viitsi kuormittaa ystäviä livenä tai facebookissa ja rakkaan aviomiehenkin kanssa tulisi varmaan keskustella muustakin kuin hevosista (edes joskus), niin kanavaksi valikoitui blogi.
Varsakuume -blogi tulee sisältämään pohdintaa ainakin suomenhevosen tilasta rotuna, orivalinnan vaikeudesta, käytännön järjestelyjen hoitamisesta, mahdollisen varsan edellyttämästä tallilaajennuksesta, tamman ruokinnan haasteista, kaikesta siitä mitä voi mennä pieleen ja lähes kaikesta muusta asiaan liittyvästä sekä varmasti myös jostakin, mikä ei liity asiaan yhtään mitenkään. Ja kaikki tämä harrastelijan ja ensikertalaisen näkökulmasta.